http://finohta.stakes.fi/NR/rdonlyres/C0C2CFD1-7E9C-42B4-A122-3A
3FDAA8FDF8/0/impakti2004_2.pdf 

FinOHTA
TERVEYDENHUOLLON
MENETELMIEN
ARVIOINTIYKSIKKÖ
Finnish Office for Health Care
Technology Assessment

IMPAKTI 2/2004

PÄÄKIRJOITUS

Toukkia haavassa Terveydenhuollossa käytetään päivittäin menetelmiä, joiden tukena ei ole nykykäsityksen mukaista vahvaa tieteellistä näyttöä. Osa menetelmistä on tehottomia ja osasta voi olla suorastaan haittaa. Kuka niitä oikein käyttää ja miksi? Ilkeyttään vai tietämättömyyttään? Kysymys on toki huomattavan paljon monimutkaisempi. Jos jätetään pois silkka kyyninen ahneus – joka sekin valitettavasti on joidenkin terveydenhuollon toimijoiden ensisijainen motivaattori – jäljelle jää monia inhimilliseltä kannalta kovin ymmärrettäviä selityksiä tällaisten hoitojen käytölle. BMJ on julkaissut aiheesta teemanumeron, ja sen pääkirjoituksia käsitellään toisaalla tässä lehdessä.

Mistä sitten tunnistaa hoidon, joka ei toimi? Ainakaan sitä ei voi tehdä menetelmään liittyvien vastenmielisten mielikuvien perusteella. Vai mitä sanotte uudelleen keksitystä toukka- hoidosta vaikeiden kroonisten haavojen puhdistuksessa? Parisataa raatokärpäsen toukkaa asetetaan haavan päälle harso- sidoksen alle. Muutamassa päivässä ne hajottavat kaiken kuolleen kudoksen haavasta antaen luontaiselle paranemisprosessille paljon paremmat edellytykset. Tulokset ovat olleet nopeita ja hämmästyttäviä. Hoidon vastenmielisyyttä on vähennetty kutsumalla sitä hienostuneesti larvaterapiaksi.

Entäs sitten ulosteensiirto? Antibioottihoidon komplikaationa ilmaantuu toisinaan Clostridium difficile –bakteerin aiheuttama vaikea ripuli, joka voi viedä potilaan teho-osastokuntoon. Suomessakin on nähty ihmeparanemisia, kun tällaisen potilaan paksusuoleen ruiskutetaan samassa taloudessa elävän henkilön ulosteesta tehtyä suspensiota. Se normalisoi suolen bakteerikannan ja kas, hengenvaarassa ollut potilas saattaa seuraavana päivänä kävellä omin jaloin osastolta.

Sähköhoito oli aikoinaan kokemusperäisesti todettu toimivaksi tiettyjen mielisairauksien hoidossa. Menetelmä joutui kuitenkin 1970-luvun alussa yleisen mielipiteen hampaisiin. Hoito todella näyttikin yhteiskunnan kontrollikoneiston harjoittamalta julmalta väkivallalta vaikkapa niissä kuvissa, jotka ovat syöpyneet mieliin elokuvasta Yksi lensi yli käenpesän. Myöhemmin luotettavat tutkimukset ovat osoittaneet sähköhoidon tehokkuuden ja se on jälleen käypää hoitoa vaikean masennuksen hoidossa – siitäkin huolimatta, että sen tarkkaa vaikutusmekanismia ei edelleenkään tiedetä.

Hoidon toimivuuden perusedellytys on, että sillä on mitattavissa olevaa vaikuttavuutta potilaiden terveyteen ja elämän- laatuun. Mutta aina ei vaikuttavuuden määrittelemisessä ole ensimmäisellä sijalla ollut potilaan paras. 1940-luvulla kehitetyn lobotomian tavoitteena oli levottoman mielisairaan potilaan rauhoittaminen. Tavoite toteutuikin sen verran erinomaisesti – kuten nähtiin myös edellä mainitussa elokuvassa – että menetelmä tuotti kehittäjilleen Nobelin palkinnon 1949. Vaikuttavuuden näkökulma oli ensisijaisesti yhteiskunnallinen ja heijasteli myös aikansa lääketieteellisiä ajattelutapoja. Potilaan tahdolla ja tuntemuksilla ei ollut juurikaan painoa.

Ajat ja ajatukset ovat toiset, mutta eettiset pohdinnat eivät ole muuttuneet yhtään helpommiksi. Käytössä on yhä nerokkaampia menetelmiä ihmisessä tapahtuvien ilmiöiden manipulointiin, ja näiden asettaminen yhteiskunnan eettiseen arvo- kartastoon tuntuu välillä ylivoimaiselta.

Martti Teikari